Atlantin aaltojen alla

Eilen illalla kuuden jälkeen Ville sai vision: huomenna sukeltamaan! Säätiedotus lupaili tuuletonta ja aallotonta keliä, joten mikäpäs siinä. Kipin kapin sukelluskauppaan sopimaan välineistä ja paikat aamuksi charterpaattiin Scubatyme. Pojat menivät lakkoon, he kieltäytyivät lähtemästä kielipuolina vieraiden ihmisten sekaan siksi aikaa kun “vanhemmat iloisina koluavat merenpohjaa”. Onneksi pojille löytyi turvapaikka Aholoilta. Ihmeellinen Susanna erikoishärdellin keskellä oli valmis avosylin ottamassa poikaset merievakkoon päiväksi. Paikalla oli aikuisvahvistusta Suomesta, joten isohali koko joukolle sukellusreissumme mahdollistamisesta! Luin tänään FB:stä (kiitos Riikka R.) miten kolme asiaa on ihmisille ylivoimiaisia: sanoa rakastavansa, pyytää anteeksi ja pyytää apua! Itselleni tuo viimeinen on ollut kaikkein vaikein rasti…

Sukelluspäivä oli hyvä, siitä huolimatta että melkein päädyin ruokkimaan kaloja sukellusten välillä. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta ah, niitä aaltoja riitti… ensiksi täytyy kehua henkilökuntaa. Todella osaavia ja rentoja tyyppejä, ilmapiiri oli hyvin leppoisa- kaikenmoinen suorittaminen puuttui. Satuin olemaan retken ainoa täti ja Ville oli nuorin äijistä (yhtä isänsä kanssa sukeltavaa poikaa lukuunottamatta). Meitä tietysti jännitti se miten meidän sukelluskortteihin suhtaudutaan. Kun ei koskaan ollut aikaa hoitaa niitä PADIn papereita kuntoon… joten minä vetäisin lompakosta AESD:n (Advanced European Scientific Diver) kortin, johon Enzo totesi ettei tällaista ole ennen nähnytkään. Vielä harvinaisempi oli Villen IDSAn kortti, mutta kyllä sekin kelpasi. Enzo ryhtyi muistelemaan moottoripyöräretkeään Suomen halki vuonna 1987. Ikinä ei missään, ennen eikä jälkeen, ole Enzo saanut niin hyviä mansikoita kuin Suomessa. Ja aurinkokin paistoi sateisen Norjan jälkeen J Kyllä kelpasi olla suomalainen! Sitten kohtelias vastakysymys, ollaanko oltu italiassa ja mitä tykättiin… tajusin että oma Italia-kokemus rajoittuu myös 1980-luvulle… on sielläkin asiat varmasti muuttuneet sittemmin! (Enzo paljastui tätä blogia kirjoittaessani googletellessa koko putiikin omistajaksi).

Ville haastattelee divemasteria, ainoa jamppa jonka olen nähnyt loikkaavan laitteet päällä mereen pää edellä.

Majakan jälkeen avomeri.

No niin, niinkuin Enzo totesi, nyt ollaan täällä. Ja niin sitä laitettiin kamat kuntoon, heitettiin köydet irti ja suunnattiin hylkykohteelle. Se muistutti iloisesti siitä miten pirun vaikeaa laivoja on upottaa… Nyt hylkynä makaavaa proomua oli yritetty upottaa kansi täynnä viemäriputkia, joista olisi ollut kiva sukellella läpi. Proomu upposi ylösalaisin ja viemärinputket lojuvat pohjalla sen vierellä. Kiinnostavaa merielämää se tosin veti puoleensa. Yksi sukelluspareista sai kuvattua mm. loggerhead merikilpikonnan. Meillä ei valitettavasti ole vedenalaiskameraa, joten saatte tyytyä sanallisiin kuvailuihin:

Sea Emperor (depth 72')

This little gem is more like a reef than a wreck. It is a 171-foot barge that rests upside down. On one side there are drainage pipes that provide wonderful hiding places for loads of creatures such as green morays, grunts, and goliath grouper. There are other concrete structures that provide homes to a variety of creatures. This wreck is often frequented by southern sting rays and they are not shy to interact with divers. This wreck is a must for all divers!

(http://www.scubatyme.com)

Seuraava kohde oli riutta, jossa tehtiin aito virtasukellus. Tämä sujuu käytännössä siten, että sukellusparit loikkaavat mereen pintapoijua ulkoiluttamaan. Sitten vaan laiskasti lojutaan virran mukana ja katsellaan ympärillä olevia parvia ja sooloilijoita omassa luonnonympäristössään. Ihan parasta <3 Sitten kun tulee kylmä, noustaan poijunarua pitkin pintaan josta paatti noukkii takaisin kyytiin. Sukeltajien puuhatessa pinnan alla, on pintahenkilökunnalla täysi työ. Osa veneilijöistä ei tiedä mitä sukelluspoijut tarkoittaa ja osa ei välitä- ne vetävät vaan täysillä yli. Pinta-alus vahtii ettei kukaan kaahaa liian lähelle... täälläkään ei veneilläkseen tarvitse minkäänlaista kokemusta tai korttia... mutta kylmyys olikin molempien sukellusten haittapuoli- kuka väitti että täällä tarkenee sukeltaa ilman hihoja ja lahkeita? Että pitikin tulla etelään paleleen- noh, Atlantti kuulema vielä tuosta hieman lämpenee. Nyt asteita oli 27, vaikka se kuulostaa paljolta niin jo siinä puolessa tunnissa tulee vilu. Mutta se oli kuitenkin NIIN pientä verrattuna retken kokonaissaldoon. Harvoin tuntee sellaista syvää rauhaa kuin sukelluksen jälkeen tuijotellessa horisonttiin. Suosittelen!