23.6.2013 sunnuntai, McLarthy Treasure Museum

"Wherever gold glitters or silver beckons, man will move mountains to get to it." (museon esite)

Vuonna 1715 yhdentoista (tai kahdentoista) laivan laivue oli matkalla Floridan rannikkoa pitkin kohti Eurooppaa. Etapillaan Kuubasta St. Augustineen se joutui hurrikaanin hyppysiin. Laivue oli matkalla Espanjaan pullollaan arvometalleja. Samanlainen laivue kulki vuosittain kohti Eurooppaa mukanaan kuluneen vuoden aikana kaivettu kulta ja hopea kolikkoina ja harkkoina. Noin 1500 henkilöä pelastui eri haaksirikoista ja he leiriytyivät paikalle jossa museo nykyisin sijaitsee. Paikka on lähellä seurueen lippulaivan uppoamispaikkaa.

Henkiin jäänyt seurue jäi paikalle pelastamaan lastia, osan siitä kävivät merirosvot ryöväämässä. Iso ryhmä oli paikalla tiettävästi noin viisi kuukautta. Se oli pitkä aika keskellä villiä luontoa, eläkkeellä olevan vapaaetoisoppaan mukaan naisia ja lapsia haudattiin hiekkaan jotta he olisivat välttyneet itikan puremilta. Syötäväksi saatiin rannalle munimaan tulleita kilpikonnia. Pelastautuneet eivät uskaltaneet lähteä patikoimaan St. Augustineen, sillä he pelkäsivät kannibaaleiksi tiedettyjä Ais- heimon intiaaneja. Tämän lisäksi asiantunteva oppaamme kertoi miten jokamiehen oikeus pätee kultakoilikoihin ja kehoitti meitä lähtemään kaivelemaan niitä läheiselle rannalle. Oikeudet veden alta löytyviin kohteisiin on puolestaan myyty yksityiselle pelastusyhtiölle... Tämän lisäksi opas kysyi haluavatko pojat pidellä aitoja harkkoja kädessään. Jossain vaiheessa tädin jutut alkoivat tuntua turhan lennokkailta, harkotkin paljastuivat kopioiksi. Mutta "take home message" oli selvä- näihin aarteisiin on löytäjällä täysi oikeus! (huom. tarkistan nämä seikat, poikkeavat niin paljon muun sivistyneen maailman suhtautumisesta arkeologiseen kulttuuriperintöön).

Osa laivueen aluksista on edelleen löytymättä. Ensimmäisestä saatiin havainto jo vuonna 1928, jolloin Urca de Lima- niminen alus löytyi Fort Piercen edustalta. Sebastian inletistä (museon lähistöltä) saatiin seuraavat havainnot 1940-luvulla. 1950-luvun puolivälissä hurrikaani muutti rantaviivaa, jolloin Kip Wagner havaitsi jäljelle jääneiden leiripaikan jälkiä. Hänellä ei ollut varaa sukelluslaitteisiin, joten hän sahasi ikkunan surffauslautaan ja lähti etsimään lisätodisteita merestä. Sen avulla hän paikansi tykin, jonka luota El Capitana- aluksen hylky lopulta löytyi. Uusien sukeltavien kavereidensa kanssa Wagner kokosi omaisuuden hylkypaikan erilaisista arvotavaroista. Alkuperäisen porukan keskittyessä oikeisiin töihinsä paikalle tuli Mel Fischer, yksi kuuluisimmista treasure huntereista, joka myöhemmin löysi mm. Atocha hylyn. Kultaa etsiessä ei pitäisi tuhota todistusaineistoa menneisyyden tapahtumista. Arkeologiset kohteet kun tuppaavat olemaan aika herkkiä, kaivelemalla ympäristön täyteen kuoppia tekee samalla taatusti tuhoa tavalla, joka on peruuttamaton. Ahneus, yksi ihmisen perisynti. Ei sitä pitäisi lietsoa tavalla jota McLarthy Treasure museossa tehdään (enkä usko Ais-intiaanien kannibalismiinkaan :-) !

Oli kivaa museossa. (Veli)

Riikalle vertailumateriaalia Vrouw Maria -juttuihin. (Minna)

Aseen osia, tuli mieleen Kronprins Gustav Adolf. (Minna) oo, siistii (Veli).

Laivakello, lautasta ja kaikkea turhaa (Veli).

Kultaharkko (Veli).

Jei, me pidetään kultaharkkoja kädessä (Veli). Näin sitä kasvatetaan tulevia treasure huntereita (Minna).

Museon jälkeen seuraava pitstop oli yhdellä Floridan suosituimmista surffausrannoista (Sebastian inlet), jonka hoksasimme ajaessamme alueen ohi. Oli todella hauskaa seurata enemmän ja vähemmän taidokkaiden surffareiden touhuja aalloilla. Lounastaessamme alueen rantabaarissa, näimme nuoren miehen jolla oli tuoreita ruhjeita ylävartalossa ja kävelykin sujui ainoastaan nilkuttaen- ei ole vaaraton laji tuo surffaaminenkaan!

Katsottiin surffaajia (Veli).

Floridan yksi parhammista surffausrannoista Sebastian Inlet (Minna).

Vihdoin hotellissa, oli kivaa uima-altaassa (Veli).

23.6.2013, sunnuntai, Florida Oceanographic Coastal Center

Lomameininkiä parhaimmillaan, ei mitään etukäteissuunnitelmia. Tai no, rehellisyyden nimissä, vain yksi pieni museo matkan varrella oli kyllä mielessä… mutta sitä ennen tielle osui kiinnostava “Florida Oceanographic Coastal Center” eli paikka jossa jaettiin meritietoutta. Siis sinne heti aamusta!

Ennen merikeskuksen aukeamista piti käydä kurkkaamassa paikalliselle rannalle. Näkymän viihdearvoa lisäsi äkillinen tuulenpuuska, joka riepotteli aurinkovarjoja saaden niiden alla makaavat puoliraadot reagoimaan ympäristöön.

Kun maailmaa tarkastelee mikroskoopin avulla on kaikki aika jännän näköistä.

Tutun oloista meriveden laadun seurantaa, vähän niinkuin kotona Suomenlinnassa.

Rauskut olivat paikan vetonaula, käsienpesun jälkeen niiden ihoa sai koskettaa- kuin olisi silittänyt märkää sienen lakkia. Niillä ei ole laisinkaan luita, vaan tukiranka on rustoa. Hännän päässä on myrkkypiikki, joka on tosin näiltä yksilöiltä (luonnollisesti) amputoitu. Ne kruisailivat altaassa nostaen molemmat siivet pystyasentoon. Todella valloittavia otuksia. 

Tekolampeen oli pelastettu erilaista merielämää, pääasiassa erilaisia kaloja ja kilpikonnia.

Nämä riuttahait olivat eksyneet ydinvoimalan lauhdeveteen. Niitä ei voi enää vapauttaa luontoon, mutta niillä oli  lekoisat oltavat uudessa elinympäristössään.

Kolme yleisintä harvinasta: loggerhead-, green- ja leatherback merikilpikonnat luonnollisessa aikuiskoossaan.

Veli Loggerhead.

Ville Leatherback.

Veikka Green.

Veli olikin Mr. Rausku (Atlantic Sea Ray).

Tiedoksenne: rauskuja syötettäessä käsi pannaan eri päin kuin hevoselle annettaessa herkkupaloja. Muuten voi peukku hävitä.

22.6.2013, juhannus

Juhannuksena koitti oikea hetki hylätä koti ja lähteä tutustumaan Floridan pohjoisimpiin ulottuvuuksiin. Tavoitteenamme oli ameriikan vanhin kaupunki St. Augustin pohjoisessa ja idässä suurkaupunki Tampa. Reissun tarkoitus oli ajella niemimaan halki ja nähdä myös luontoa. Meidän perheessä (niinkuin muissakin) keskustellaan usein ajankäytöstä ja erityisesti sen suhteesta tietokoneisiin. Sen vuoksi sovimme jättävämme kaikki tietokoneet kotiin. Pojille pakattiin mukaan repullinen Aku Ankan taskukirjoja. Automatkaa rauhoittivat mm. Mestaritontun seikkailut, joka on ihan loistava äänikirja. Tarinan keskeytti välillä ärsyttävästi navigaattoritädin selostus. Se oli kuitenkin tarpeellinen instrumentti sekä paikkojen löytämiseen, että myös vastaamaan kysymykseen “milloin ollaan perillä”. Sen kuuli yllättävän usein 1400 km pituiseksi venähtäneellä matkalla.

Reissu alkoi leikkiluolasta, jossa pojat tapasivat ensimmäistä kertaa uuden ystävänsä Johanin. Leikkimisen lisäksi tavoitteena oli vahvistaa poikien englantia ja samalla vastavuoroisesti rohkaista Johania puhumaan suomea. Yhteys löytyi nopeasti leikkiluolan erilaisissa pomputtimissa ja vanhemmat saivat rauhassa jutustella kahvikupposen äärellä. Johanin äiti esiintyi illalla suomalaisen kerhotalon juhannusjuhlilla, joihin mekin olimme päättäneet pistäytyä. Haimme vauhtia Jarmon ja Raunin luota, joten suomi-tunnelma oli korkealla kurvatessamme kerhotalolle. Ameriikan suomalaisten juhannus olikin ikimuistoinen tilaisuus. Villen mielestä kyseessä olivat aidot Leena Heffnereiden kokoontumisajot, itse eläydyin 84 vuotiaan Mirjan (nimi muutettu) sotalapsuus-muistoihin. Vieläkin itkettää!

"Nuoriso" löysi lisää uusia ystäviä, hippaleikki toimii aina. Superkuu meni juuri piiloon pilven taakse.

Juhlijat pakkautuivat ulos kerhotalosta ihailemaan...

... juhannuskokkoa- luonnollisesti <3

19.6.2013, Everglades

Airboat arsenaali odottamassa seikkailijoita.

Vesialue oli noin puoli metriä syvää.

Tätä osuutta Evergladesista kutsutaan vihreäksi joeksi, sen kasvillisuus poikkeaa huomattavasti eteläisten osien lajistosta.

Kapteeni Jack istui korkeimmalla bongaamassa alligaattoreita.

Vene numero 14 lähti heti meidän jälkeen.

Tässä aito Evergladesin alligaattori omassa elementissään.

Veli oli asianmukaisesti varustautunut kovaa kyytiä varten. Kovaa oli sekä vauhti että moottoreiden meteli.

17.6.2013

Palm Beach County Library tarjosi maanantain aamupäivänä tunnin mittaisen esityksen Floridan historiasta. Ei muuta kuin muistivihko kainaloon ja auton nokka kohti 95 moottoritietä. Reilun puolen tunnin kaahaamisen jälkeen katselin vähän kanssakuulijoiden ikäjakaumaa ja mietin, että kylläpä nämä paikalliset vanhemmat ovat luottavaisia, kun tuovat näinkin pieniä lapsia kuuntelemaan luentoesitystä. Tässäkään vaiheessa en vielä ihmetellyt mitään, olinhan toki huolellisesti googlettanut esiintyjän nimen etukäteen. Nimellä ei löytynyt kuin kuvia kitaransa kanssa hengaavasta kiharatukkaisesta miehestä, en kuitenkaan huolestunut. Ajattelin, että ehkä tässä on esiintymässä joku vanhempi tieteenharjoittaja, joka ei ole julkaissut mitään aikoihin ja sattumalta omaa kaiman, joka harjoittaa esiintyvää taidetta.

Kun salin ovet aukenivat tajusin, että olin saattanut missata jotain oleellista esittelytekstistä - salin edessä oli samainen kiharatukka kitaransa kanssa. Siinä kohtaan kun FB:n tapahtuman esittelytekstissä mainittiin “sing along” olisi tietysti pitänyt ymmärtää, että kyse oli tosiaankin lasten ohjelmasta. En kuitenkaan punkenut lasten kanssa eturiviin, vaan jäin takapenkkiin avaamaan martta-tyyppistä ääntäni, jotta saatoin yhtyä kertosäkeeseen “Florida, I love you”. Mutta, - enpäs ole koskaan hanskannut historian perusteita näin viihdyttävässä formaatissa. Ehkäpä tästä kokemuksesta voisi oppia jotain omia luentoesityksiä silmälläpitäen ;-)

Tämäkin tapahtuma liittyi juhlavuoteen, sillä Floridassa juhlitaan koko kuluva vuosi erilaisilla tapahtumilla sen 500 vuotista “löytymistä”. Nimittäin, espanjalainen Juan Ponce de Leon purjehti tänne vuonna 1513. Aluehan oli luonnollisesti eri heimoisten paleointiaanien asuttama eli ei suinkaan mikään autiomaa. Välillä kääntymässä kävivät myös ranskalaiset ja perustivat ensimmäisen linnoituksen St. Carolinen (sijaintipaikka tuntematon). Sitten espanjalaiset palasivat, rakensivat linnoituksen St. Augustineen (retkikohteemme ensi viikolla), taisteltivat englantilaisten kanssa jne jne, mutta alue kuului Espanjalle vuoteen 1821 asti. Jossain välissä paleointiaaneista ei ollut enää jäljellä kuin hajut ja pohjoisempana ahdistellut intiaanit muuttivat tyhjälle tontille. Näitä seminoleja on sentään täällä yhä, vaikka kolmessakin eri intiaanisodassa niitä yritettiin joukkovoimin häätää.

Intiaanisotiin liittyy myös Fort Lauderdalen historia eli täälläkin on ollut linnoitus (ehkäpä parempi puhua puuvarustuksesta). Sen verran intiaaneja hätyytettiin, että he vetäytyivät Evergladesin trooppiselle suolle (retkikohteemme huomenna). Todellinen maiseman muuttuminen alkoi rautatien saapumisen myötä, sillä alueelle ei enää tarvinnut pakkosiirtää maanviljelijöitä dollari/eekkeri –sopimuksella, kuten Floridan tultua yhdeksi osavaltioksi vuonna 1845. Yksi kiinnostava seikka on karjankasvatuksen historia, sillä jo epsanjalaiset toivat mulleja mukanaan, joten ensimmäiset ameriikan lehmipaimenet ovat toimeet Floridassa. Tosin niitä kutsuttiin Cracker tai Cowmen- nimellä, ensimmäinen nimi tulee heidän käyttämän ruoskan äänestä iloisen trubaduurimme mukaan. Luonnollisesti saimme havainnollistamisesityksen, joka toi mieleeni vappubileet vuonna 1988 (ne joiden jälkeen pestiin ruoskan jälkiä pois juuri maalatusta keittiön katosta). Espanjalaiset toivat myös sitrushedelmät, joka on edelleen täällä maailmanluokan business. Tätä historian selostamista voisi toki jatkaa aina vaan, mutta todettakoon nyt lopuksi, että tällaista kaikkea tulee ihmisen päähän kun eksyy ulos omalta mukavuusalueeltaan... suosittelen!

Laitan tänne myöhemmin pienen näytepalan kiharatukkaisesta trubaduurista, kun saan teknisen ongelman videoiden kanssa ratkaistua- tai siis no- kun Ville saa sen ratkaistua <3

Isänpäivä

Kesäkuun kolmas sunnuntai eli tänään on isänpäivä suurimmassa osassa maailman valtioita. Ville sai oikein ameriikkalaistyylisen isänpäiväkukan (ainakin kokonsa puolesta). Lähinaapurustossa oli muuttomyynti ja löysimme tämän kaunottaren sieltä. Se on tosin tottunut olemaan ulkona, joten tarkkailemme miten hän sopeutuu sisätiloihin.

Tarkkailua voi suorittaa vaikka kätevästi riippumatosta käsin.

Muuttomyynnistä tarttui mukaan myös pari tuolia, tarjolla olisi ollut erilaista antiikkihuonekalua, mutta mikään niistä ei huutanut haluavansa muuttaa meille. Koripalloteline meni just talon uudelle omistajalle, poikien suuri tulevaisuus koripallo-staroina saa siis odottaa uutta tulemista J

Mainostamisesta päätellen aika moni iskä sai varmaankin lahjaksi työkaluja. Villen kalusto kun on aika hyvin kunnossa, päätimme poikain kanssa tehdä Villestä merikilpikonnan pesän suojelijan. Mikäli tunnet kutsumusta, niin oman pesän voi adoptoida osoitteessa www.savetheseaturtle.org , hintaa tälle suojelutyölle tulee 40 taalaa ja vastineeksi saa mm. tietoa siitä kuinka monta poikasta pesästä aikanaan pääsee mereen <3

Rantahiekassa näkyy kepeillä rajattuja pesiä, jotka odottavat adoptiota :-)

Ja nyt kun puhutaan pesistä, niin täytyy vielä kertoa miten pääsimme eilen tutustumaan kalan pesään. Olimme koko jengi ekaa kertaa snorklaamassa kotirannassa ja viiden metrin syvyydessä oli pieni levällä täyttynyt kuoppa jota vahti värikäs, mutta riutuneen oloinen fisu. Äitikalahan se siinä väsymättä vahti jälkikasvuaan. Myöhemmin illalla Ville selasi koko internetin läpi, mutta ei löytynyt kalalle lajia, taisi olla joku tooodella harvinainen tapaus ;-)

Kotipesässä isän arkista puuhastelua. Pojat tekevät päivittäin tunnin Suomen "läksyjä" ja erityisesti matiikassa on hyvä saada vähän apua ja selän rapsutusta.

Atlantin aaltojen alla

Eilen illalla kuuden jälkeen Ville sai vision: huomenna sukeltamaan! Säätiedotus lupaili tuuletonta ja aallotonta keliä, joten mikäpäs siinä. Kipin kapin sukelluskauppaan sopimaan välineistä ja paikat aamuksi charterpaattiin Scubatyme. Pojat menivät lakkoon, he kieltäytyivät lähtemästä kielipuolina vieraiden ihmisten sekaan siksi aikaa kun “vanhemmat iloisina koluavat merenpohjaa”. Onneksi pojille löytyi turvapaikka Aholoilta. Ihmeellinen Susanna erikoishärdellin keskellä oli valmis avosylin ottamassa poikaset merievakkoon päiväksi. Paikalla oli aikuisvahvistusta Suomesta, joten isohali koko joukolle sukellusreissumme mahdollistamisesta! Luin tänään FB:stä (kiitos Riikka R.) miten kolme asiaa on ihmisille ylivoimiaisia: sanoa rakastavansa, pyytää anteeksi ja pyytää apua! Itselleni tuo viimeinen on ollut kaikkein vaikein rasti…

Sukelluspäivä oli hyvä, siitä huolimatta että melkein päädyin ruokkimaan kaloja sukellusten välillä. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta ah, niitä aaltoja riitti… ensiksi täytyy kehua henkilökuntaa. Todella osaavia ja rentoja tyyppejä, ilmapiiri oli hyvin leppoisa- kaikenmoinen suorittaminen puuttui. Satuin olemaan retken ainoa täti ja Ville oli nuorin äijistä (yhtä isänsä kanssa sukeltavaa poikaa lukuunottamatta). Meitä tietysti jännitti se miten meidän sukelluskortteihin suhtaudutaan. Kun ei koskaan ollut aikaa hoitaa niitä PADIn papereita kuntoon… joten minä vetäisin lompakosta AESD:n (Advanced European Scientific Diver) kortin, johon Enzo totesi ettei tällaista ole ennen nähnytkään. Vielä harvinaisempi oli Villen IDSAn kortti, mutta kyllä sekin kelpasi. Enzo ryhtyi muistelemaan moottoripyöräretkeään Suomen halki vuonna 1987. Ikinä ei missään, ennen eikä jälkeen, ole Enzo saanut niin hyviä mansikoita kuin Suomessa. Ja aurinkokin paistoi sateisen Norjan jälkeen J Kyllä kelpasi olla suomalainen! Sitten kohtelias vastakysymys, ollaanko oltu italiassa ja mitä tykättiin… tajusin että oma Italia-kokemus rajoittuu myös 1980-luvulle… on sielläkin asiat varmasti muuttuneet sittemmin! (Enzo paljastui tätä blogia kirjoittaessani googletellessa koko putiikin omistajaksi).

Ville haastattelee divemasteria, ainoa jamppa jonka olen nähnyt loikkaavan laitteet päällä mereen pää edellä.

Majakan jälkeen avomeri.

No niin, niinkuin Enzo totesi, nyt ollaan täällä. Ja niin sitä laitettiin kamat kuntoon, heitettiin köydet irti ja suunnattiin hylkykohteelle. Se muistutti iloisesti siitä miten pirun vaikeaa laivoja on upottaa… Nyt hylkynä makaavaa proomua oli yritetty upottaa kansi täynnä viemäriputkia, joista olisi ollut kiva sukellella läpi. Proomu upposi ylösalaisin ja viemärinputket lojuvat pohjalla sen vierellä. Kiinnostavaa merielämää se tosin veti puoleensa. Yksi sukelluspareista sai kuvattua mm. loggerhead merikilpikonnan. Meillä ei valitettavasti ole vedenalaiskameraa, joten saatte tyytyä sanallisiin kuvailuihin:

Sea Emperor (depth 72')

This little gem is more like a reef than a wreck. It is a 171-foot barge that rests upside down. On one side there are drainage pipes that provide wonderful hiding places for loads of creatures such as green morays, grunts, and goliath grouper. There are other concrete structures that provide homes to a variety of creatures. This wreck is often frequented by southern sting rays and they are not shy to interact with divers. This wreck is a must for all divers!

(http://www.scubatyme.com)

Seuraava kohde oli riutta, jossa tehtiin aito virtasukellus. Tämä sujuu käytännössä siten, että sukellusparit loikkaavat mereen pintapoijua ulkoiluttamaan. Sitten vaan laiskasti lojutaan virran mukana ja katsellaan ympärillä olevia parvia ja sooloilijoita omassa luonnonympäristössään. Ihan parasta <3 Sitten kun tulee kylmä, noustaan poijunarua pitkin pintaan josta paatti noukkii takaisin kyytiin. Sukeltajien puuhatessa pinnan alla, on pintahenkilökunnalla täysi työ. Osa veneilijöistä ei tiedä mitä sukelluspoijut tarkoittaa ja osa ei välitä- ne vetävät vaan täysillä yli. Pinta-alus vahtii ettei kukaan kaahaa liian lähelle... täälläkään ei veneilläkseen tarvitse minkäänlaista kokemusta tai korttia... mutta kylmyys olikin molempien sukellusten haittapuoli- kuka väitti että täällä tarkenee sukeltaa ilman hihoja ja lahkeita? Että pitikin tulla etelään paleleen- noh, Atlantti kuulema vielä tuosta hieman lämpenee. Nyt asteita oli 27, vaikka se kuulostaa paljolta niin jo siinä puolessa tunnissa tulee vilu. Mutta se oli kuitenkin NIIN pientä verrattuna retken kokonaissaldoon. Harvoin tuntee sellaista syvää rauhaa kuin sukelluksen jälkeen tuijotellessa horisonttiin. Suosittelen!