Tapahtunut aiemmin...

Tässä sitä taas istutaan metallituubissa matkalla Atlantin toiselle puolelle, niin kuin niiiiin monta kertaa aikaisemminkin on istuttu. Kaikki lennot ovat samanlaisia, paitsi tällä kertaa. Aikaisemmin matkaseurana on parhaimmillaan ollut joku kolleega, nyt vieressä istuu Veli ja keskittyy DS:n ihmeelliseen maailmaan. Toisella puolella Minna opettaa Veikalle Power pointin saloja. Kummallista...

Tapahtunut aiemmin...

Joitakin vuosia sitten aloimme Minnan kanssa miettimään, pitäisikö jossain vaiheessa asua muuallakin, kuin Suomenlinnassa. Minna on aina haaveillut Australiaan muuttamisesta ja minä taas olen reissannut milloin minnekin. Tulimme silloin siihen tulokseen, että kumman työ nyt ikinä sattuu viemäänkin, emme pistä vastaan. 2011 joulua edeltävinä viikkoina alkoi sitten näyttää siltä, että työpaikkallani olisi tarkoitus kehittää strategiaa meidän suunnitelmiin sopivalla tavalla. Tästä tiukkaa suunnittelua, välillä vähän takapakkia ja muita töitä, uusia ideoita ja pallottelua, ja keväällä 2012 alkoi tulevat työsuunnitelmat olemaan mukavasti pulkassa. Vielä piti firman toimari saada vakuuttuneeksi näistä hienoista ideoista. Lopulta toukokuussa sovittiin uusista linjauksista, joihin kuuluui meidän perheen muutto etelä-Floridaan, Fort Lauderdalen kaupunkiin.

Tästä alkoi sitten varsinainen säätäminen. Kesä meni ihan pelastusarmeijalle lomalla olevia ihmisiä paikotessa. Alkusyksy taisteltiin juristin kanssa, jotta viisumipapereita varten saatiin kaikki tarvittava taustamateriaali kasaan. PK-yritysten ja suurten korporaatioiden välillä ero on siinä, että aika paljon tämän kaltaisia töitä joutuu tekemään itse, eikä organisaatiosta tukea juuri löydy. Lisäksi viisumit käsitellään aina tapauhkohtaisesti, kun suuret yritykset omistavat isoihin maihin viisumipoolit, joista niitä sitten helposti kierrätellään.

Tilannetta ei vielä helpottanut yhtään se, että kesästä lähtien työskentelin jo Yhdysvaltojen organisaatiossa, eli olin sitten ns. ”Pendlaaja”. Muutama viikko toisella puolella ja taas muutama viikko toisella. Samalla koetin hoputtaa virallisten papereiden käsittelyä aina kun omilta hommilta ehdin.

Lopulta joulukuun alkupuolella yhtäkkiä, keskeltä ei mitään pompsahti tieto, että suuri keskushallinto on hyväksynyt minun viisumihakemuksen niin, että saan vihdoin anoa viisumia Helsingin lähetystöstä. Tämä prosessi on kummallinen, koska kuvio siis menee niin, että ensin firma hakee Yhdysvalloissa minulle jotain (I-129 kaavake liitteineen...), jonka perusteella minulle lähetetään B-797, minkä avulla voin vihdoin hakea L1:tä. Jahka olen sen saanut, saa perheen jäsenet sitten hakea itselleen L-2:ta. Tämän jälkeen pitää luonnollisesti enää muistaa I-94:t.

Juuri joulua ennen kävimme Helsingin lähetystössä Minnan kanssa vuorotellen haastatteluissa, jonka seurauksena joulukuun 29. päivä postiluukusta kolahti uunituore viisumi. Minnan ja poikien vastaava tuli pari päivää myöhemmin. Eikun äkkiä taas lentokone alle ja kotia etsimään.

Kodin löytämisen piti olla läpihuutojuttu, paitsi että kun niitä töitäkin pitää aina välillä edes vähän hoitaa. Ja ylläripylläri, juuri siltä alueelta mistä me koti haluttiin, niitä ei oikein tuntunut löytyvän. Ainakaan kohtuuhintaan. Aiemmin alueelle muuttanut suomalainen expatti vielä varoitteli, että ulkomaalaisena on vaikea saada asuntoa, koska me alienit olemme epäilyttäviä. ”Ei koske minua. Mä oon kaikkien kaveri.”

No ei se mennyt ihan niin. Rasismi on kaikkien maiden oikeus ja ongelma. Erilaista pelätään, olit sitten kuinka valkoinen, keltainen tai musta. Meidän kohdalla päästiin lopulta varsin helpolla, eli jo toinen landlord, jolle tarjouduttiin vuokralaiseksi hyväksyi meidät asukkaikseen. Nyt oli lopulta tammikuussa 2013 työpaikka Fort Lauderdalessa, viisumit ja koti vuokrattuna. Enää tarvitsee muuttaa perhe tänne.

Äkkiä takaisin Suomeen. Päätime Minnan kanssa viralliseksi muuttopäiväksi 20.2. ja siitä sitten liikkeelle Kolme viikkoa aikaa laittaa elämä pakettiin ja paeta tästä kylmästä maasta. Lopun viimein se muuttorumba ja kaikki siihen liittyvät jutut menivät, noh ei nyt niin kivuttomasti, mutta kuitenkin aika vähällä stressillä ja hammasten kiristelyllä. Kunnon riitaa ei jostain syystä saatu edes aikaiseksi ja vain viimeisenä suokki-päivänä saatiin Minnan kanssa edes pientä vääntöä aikaiseksi.

Lopulta sitten viimeisenä iltana suokissa Magdiksen ja Hempan perinteiseen blinipöytään nauttimaan tajunnan räjäyttäviä herkkuja. Sieltä Kasin lautalla kaupunkiin ja kahdeksan matkalaukun, neljän repun ja kahden pikkulaukun kanssa lentokentälle hotelliin lähtöaamua odottamaan...

Tällä kertaa ei oikein meinaa uni tulla. Normaalisti keho vaipuu matkakoomaan automaattisesti melkein heti lähdön jälkeen, mutta nyt jännittää. Tämä tuubi menee melkein äänen nopeudella kohti meidän uutta kotia, mutta silti tulevaisuus on juuri nyt jotain sellaista, jota ei oikein osaa kuvitella. Saas nähdä, miten tässä käy...