27.2.2013

Koulu jäi tänäänkin haaveeksi, sillä vielä puuttuu kriitillisiä papereita. Ville meni heti aamusta sosiaaliturvatoimistoon hakemaan sosiaaliturvatunnusta. Prosessi on kestänyt jo yli 10 viikkoa ja se tarkoittaa virkailijan mukaan, että jokin on mennyt pahasti pieleen. Me loput voimme hakea tunnusta vasta kun olemme olleet maassa 10 päivää. Eilen olisi korttia jo tarvittu kaupan kanta-asiakkuutta varten. Eksyin lähikauppalan Marshall-putiikkiin etsimään ämpäreitä. En ostanut, kun ei ne myyneet sellaisia, mutta sentään paistinpannu ja kattila löytyivät. Myyjä kehui miten jengi laukkaa ulkomailta asti heille shoppailemaan, kun heillä on NIIN hyvä hinta-laatu suhde. Me kun lähdimme karkuun kulutuskeskeistä maailmaa. On ironista päätyä paikkaan, jossa lähin naapuri on ostosparatiisi J

Yksi tärkeä pohdinnan aihe on ollut, mikä tekee kodin? Missä vaiheessa Suokin koti lakkasi tuntumasta kodilta, kun opraatio “pakkaus” eteni? Tämä oli helppo- se tuntui kodilta ihan loppuun asti eli onko koti sittenkin seinät, oma tila? Hotelli ei tuntunut kodilta, siinä kaiken valmiudessa on jotain vierasta. Kun olimme olleet uudessa kodissa pari päivää, totesi Veikka että tämä tuntuu jo kodilta. Yritimme miettiä mistä se johtuu. Ehkä se oli se sohva, sen viereen ilmiintynyt matto ja sen päälle tupsahtanut sohvapöytä. Pöydän päällä oleva kynttilän alunen, siinä oleva kynttilä ja sen liekki… Tai ehkä sittenkin kaikki se aika, mitä tämän puitteen luomiseen oli käytetty? Ehkä Ville oli sittenkin oikeassa hankkiessaan meille kalustamattoman omakotitalon (siis jos kristallikruunua ei lasketa) <3