… näin se vain on että perheemme on astunut teiniaikaan. Sen huomaa siitä miten poikien mielestä on ylinoloa kaikki se mitä vanhemmat tekee. Tai ainakin äiti. Ja kaikkein pahinta on se, kun äiti änkeää vapaaehtoiseksi koululle, niinkuin juuri tänään.
Koululla oli erityispäivä, ameriikkalaisen jalkapallojoukkueen koululaisohjelma. Nurmikentälle pystytettiin kuuden rastin harjoitusleiri asianmukaiset poppi-meiningin kanssa. Entinen mestaruustason pelaaja veti lapsille kannustavan puheen, jossa korostettiin opiskelun merkitystä. Aamulla ensimmäisenä pitää ajatella, miten tänään kehittäisin itseäni. Samaa asiaa ajatellaan illalla ihan vikaksi. Se on niin ihanaa täällä jenkkilässä, koetappa pitää suomalaisessa koulussa vastaava puhe niin kaikki pyörittävän silmiään ja työntävät salaa sormet kurkkuun. Tänne se istuu kuin nenä päähän ja tuntuu ihan uskottavalta!
Koululla on aina vajausta vapaaehtoisissa, joten ilmoittauduin sekä aamu- että iltapäivään. Olin rastilla numero yksi, jossa piti juosta pujottelurata läpi ja lopuksi ottaa koppi samalla kuin retkauttaa matolle. Enpäs ollut sitäkään tehnyt aikaisemmin, mutta kannustava esimerkkini toimi hyvin. Kerroin lapsille että tyylillä ei ole väliä, ja ainakaan eivät voi olla surkeampia kuin minä! Se tuntui karsivan isojen tyttöjen ramppikuumetta. Mutta, ai että Veikkaa nolotti. Lopuksi kävin esittäytymässä luokkatovereille jotka kaikki tervehtivät iloisesti. Veikan ope totesi että katsotaan miten vielä voidaan saada Veikka enemmän noloksi… Ei onnistuttu, mutta ilmeisesti tämäkin taso oli riittävä :-D
Aikaerosta ja kuumasta auringosta kärsivät pojat vapautettiin viimeisestä koulutunnista ja lähdimme kotiin chillaamaan. Matkalla soitimme Villelle, joka on juuttunut Suomeen töihin ja kärsimään samalla allergioista. Viikonloppuna perheen pitäisi olla jälleen kasassa, vahvistuksena vielä mummoleino. Täytyy yrittää selvittää matkan aiheuttama pyykkipaine ennen sitä, kyl tää täst. Veikkakin jo jaksaa hymyillä!
No comments:
Post a Comment