Palaan aina välillä opaskirjaan "Writing Your Dissertation in Fifteen Minutes a Day", joka nimestään huolimatta ei lupaa vartin päivittäisellä työpanoksella valmista väitöskirjaa. Siinä kuvataan erittäin hyvin tutkijan pään sisällä tapahtuva prosessi, työ kun ei koskaan ole suoraviivaista menestystarinaa. Olen nyt saapunut vaiheeseen jossa väitöskirjasta on noin 5% tekemättä ja tässä kohtaa yllättävän moni haluaa heittää hanskat tiskiin. Itse en kestäisi elää keskeneräisen työn kanssa, joten vaihtoehtoa "lopettaminen" ei ole olemassa. Silti on pakko pohtia, miksi loppuvaiheessa syntyy jonkinlainen kriisi? Ehkä kyse on samanlaisesta tilanteesta kuin hyvän kirjan kanssa. Kun tajuaa että pian se loppuu, rupeaa himmailemaan lukutahtia. Että vielä voisi hetken viipyä kirjan luomassa maailmassa. Ehkä vähän jo huolettaa, mitä sitä sitten tekee kaiken tämän loppuvuoden?
Veli oli kaksivuotias kun sain opiskeluoikeuden Helsingin yliopistoon. Toukokuussa Veli täyttää yhdeksän eli olen elänyt väitöskirjan kanssa seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta! Jos näitä nahkakantisia teoksia (siis lapsia) olisi joutunut tekemään niin kauan, olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä. Seitsemässä vuodessa jostain asiasta tulee jo niin tärkeä osa minuutta, ettei ole isokaan ihme, jos siitä on luopumisvaikeuksia. Aika vaan menee nopeasti kun yhdistää perheen, työn ja opiskelun (nimenomaan tuossa järjestyksessä)! Jossain vaiheessa opinnot ovat olleet katkolla kun töissä on ollut kiireisempi vaihe, mutta olen ollut onnekkaassa asemassa kun Koneen Säätiö on tukenut tutkimustani neljän vuoden ajan. Tällä hetkellä saan rehtorin viimeistelyapurahaa, joka on yleensä se viimeinen niitti väitöskirjan arkkuun… Sitä kestää maaliskuun loppuun saakka, toiveikkaasti laitoin vielä yhden apurahahakemuksen jota kutsutaan "kannustusapurahaksi" :-)
En varsinaisesti ole yksin tutkijan kammiossa viihtyvää lajia, mutta tämä aika Floridassa on tarjonnut siihen loistavan tilaisuuden. On ollut upeaa kun ei ole tarvinnut hajoittaa keskittymistään sataan ja yhteen muuhun juttuun. Uskokaa pois, tuossa väitöskirjassa on enemmän kuin tarpeeksi haastetta (ainakin minulle). Nyt kun pojat puhuvat jo sujuvaa englantia he pilkkaavat minun hienoa suomi-aksenttia, olisi kait hiljalleen aika saada tämä väitöskirja-vaihe elämässä loppumaan. Veikkakin jo totesi "ei sinun kielitaito voi kohentua jos istut yksin kaiket päivät työhuoneessa". Kirjoitan kyllä työtä englanniksi, mutta tieteen kieli on ihan eri planeetalta kuin se mitä ihmisten välisessä kommunikaatiossa tarvitaan. Yritän motivoida itseäni miettimällä isoa karonkkaa Fersenissä, joka on samainen juhlatila Suomenlinnassa jossa hääjuhlamme vietettiin vuonna 2001 (osuinkohan nyt oikeaan vuoteen?) Voisivat samalla olla vähän niinkuin meidän paluujuhlat...
Kun saimme pojat ja annoimme heille nimet Veikka ja Veli, kyseli vanhempi väki Suomenlinnassa missä se Sisko viipyy. Ehkäpä tämä väitöskirja täytyy kastaa Siskoksi sitten kun se valmistuu. Sen tekemisessä on kuitenkin Villellä ollut iso rooli. En olisi siihen alunperinkään ryhtynyt, ellei Ville olisi kannustanut sanoen ettei elämässä pidä jäädä odottelemaan sopivampaa aikaa… ei sellaista koskaan tule. Näinhän se menee ja onneksi sitä ei etukäteen ihan tarkalleen tiedä mihin ryhtyy. Olen jo aika varma siitä että se onnellisuuden tunne, saatuani työn valmiiksi, on suurempi kuin se haikeus mikä työstä luopumisesta tulee…
No comments:
Post a Comment