Ensimmäinen vuosi

Kuva arvoitus: kuka eniraamelainen on harmaan uimapatjan alla?

Tutkimusmatkalla Ameriikan Venetsiassa (= Fort Lauderdale, ihan oikeesti!)

Tänään tuli kuluneeksi vuosi muutostamme. Olo on kuin eläisi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, niin paljon elämä Suomenlinnassa poikkeaa Floridan touhusta. Ei voi edes sanoa että ihmiset olisivat kuitenkin ne samat vanhat, kyllä me kaikki neljä ollaan muututtu vuoden aikana. Pojilla muutos on ihan fyysinen, pituutta on tullut huomattavasti lisää ja käyttäytymiseen on ilmaantunut murrosikämäisiä piirteitä. Veikka ja Veli ovat kuitenkin osoittaneet uskomatonta sopeutumiskykyä. Koulussa he ovat ihan mallioppilaita, Veikan ope pitää häntä esimerkkinä muulle luokalle siinä miten tulisi käyttäytyä. Hyvin vastuullisesti he hoitavat koululaisen velvoitteensa ja karatekan uniformuissa ovat vielä iltapäivisinkin mallina nuoremmille.

Olen aikapäiviä sitten lakannut pohtimasta mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä elämä on osoittanut että ikinä mielikuvitus ei olisi riittänyt etukäteen keksimään eteen tulevia juttuja. Avoimella ja uteliaalla mielellä ollaan menty tähän asti, eikä ole oikeastaan syytä käydä sitä muuttamaankaan. Jotain tästä ameriikkalaisesta easy going-menosta on tarttunut hihaan, kun nykyisin jo ihan sujuvasti juttelee ventovieraidenkin kanssa. Se on sellaista small-talkia, pientä puhetta. Rakentaakseen yhteisön johon tuntee kuuluvansa menee tällä iällä jo paaaljon kauemmin kuin yksi, saatikka kaksi vuotta. Yhteisöllistä vajetta paikkaa nyt hyvin Kimling´s Academyn vanhempain karate. Sain eilen ekan suoritusmerkinnän, jonka päätteeksi seisoin muiden karatekoiden edessä ja he huudahtivat minulle yhteen ääneen "You Rock!" Se oli muuten todella liikuttavaa. Samanlainen rituaali tehdään aina, mutta kun se osuu ekan kerran omalle kohdalle niin hitsit kun se oli rokkia :-D

On siis lukuisia syitä olla kiitollinen ja onnellinen! Esimerkiksi runsas vertaistuki Suomesta, josta haluaisin erityisesti kiittää Annea, sillä tutkijan päivät olisivat olleet pitkiä ja yksinäisiä ellei välillä voisi skypetellä. Tietysti kiitos myös teille jotka olette jaksaneet lukea tätä blogia ja välillä kommentoida ja kertoa kuulumisia kotipuolesta (mm. Pekka L. <3) Lukukertoja on yli 11.000 jotka eivät kaikki selity sukulaisilla, joten sukulaissielujakin siellä on seassa :-D Ameriikan päässä kiitokset menevät erityisesti Aholoiden ihmeelliselle Susannalle, joka omasta pikkulapsi-rumbastaan huolimatta löytää aikaa auttaa uudisraivaajia asettumaan <3 Eikä siinä vielä kaikki, tohtorisihmisenä toimii myös akateemisena pönkkänä! Ellei Ville olisi noin ääriflunssainen, pitäisimme aimo kemut, mutta nyt käytämme kaiken energian parantumiseen. Ihan lopuksi haluaisin kiittää eniraamelaisia, teidän rohkeus ja joustavuus ovat myös olleet kuluneessa vuodessa oleellisesti mukana, on ollut ilo tutustua!