Ensimmäinen vuosi

Kuva arvoitus: kuka eniraamelainen on harmaan uimapatjan alla?

Tutkimusmatkalla Ameriikan Venetsiassa (= Fort Lauderdale, ihan oikeesti!)

Tänään tuli kuluneeksi vuosi muutostamme. Olo on kuin eläisi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, niin paljon elämä Suomenlinnassa poikkeaa Floridan touhusta. Ei voi edes sanoa että ihmiset olisivat kuitenkin ne samat vanhat, kyllä me kaikki neljä ollaan muututtu vuoden aikana. Pojilla muutos on ihan fyysinen, pituutta on tullut huomattavasti lisää ja käyttäytymiseen on ilmaantunut murrosikämäisiä piirteitä. Veikka ja Veli ovat kuitenkin osoittaneet uskomatonta sopeutumiskykyä. Koulussa he ovat ihan mallioppilaita, Veikan ope pitää häntä esimerkkinä muulle luokalle siinä miten tulisi käyttäytyä. Hyvin vastuullisesti he hoitavat koululaisen velvoitteensa ja karatekan uniformuissa ovat vielä iltapäivisinkin mallina nuoremmille.

Olen aikapäiviä sitten lakannut pohtimasta mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä elämä on osoittanut että ikinä mielikuvitus ei olisi riittänyt etukäteen keksimään eteen tulevia juttuja. Avoimella ja uteliaalla mielellä ollaan menty tähän asti, eikä ole oikeastaan syytä käydä sitä muuttamaankaan. Jotain tästä ameriikkalaisesta easy going-menosta on tarttunut hihaan, kun nykyisin jo ihan sujuvasti juttelee ventovieraidenkin kanssa. Se on sellaista small-talkia, pientä puhetta. Rakentaakseen yhteisön johon tuntee kuuluvansa menee tällä iällä jo paaaljon kauemmin kuin yksi, saatikka kaksi vuotta. Yhteisöllistä vajetta paikkaa nyt hyvin Kimling´s Academyn vanhempain karate. Sain eilen ekan suoritusmerkinnän, jonka päätteeksi seisoin muiden karatekoiden edessä ja he huudahtivat minulle yhteen ääneen "You Rock!" Se oli muuten todella liikuttavaa. Samanlainen rituaali tehdään aina, mutta kun se osuu ekan kerran omalle kohdalle niin hitsit kun se oli rokkia :-D

On siis lukuisia syitä olla kiitollinen ja onnellinen! Esimerkiksi runsas vertaistuki Suomesta, josta haluaisin erityisesti kiittää Annea, sillä tutkijan päivät olisivat olleet pitkiä ja yksinäisiä ellei välillä voisi skypetellä. Tietysti kiitos myös teille jotka olette jaksaneet lukea tätä blogia ja välillä kommentoida ja kertoa kuulumisia kotipuolesta (mm. Pekka L. <3) Lukukertoja on yli 11.000 jotka eivät kaikki selity sukulaisilla, joten sukulaissielujakin siellä on seassa :-D Ameriikan päässä kiitokset menevät erityisesti Aholoiden ihmeelliselle Susannalle, joka omasta pikkulapsi-rumbastaan huolimatta löytää aikaa auttaa uudisraivaajia asettumaan <3 Eikä siinä vielä kaikki, tohtorisihmisenä toimii myös akateemisena pönkkänä! Ellei Ville olisi noin ääriflunssainen, pitäisimme aimo kemut, mutta nyt käytämme kaiken energian parantumiseen. Ihan lopuksi haluaisin kiittää eniraamelaisia, teidän rohkeus ja joustavuus ovat myös olleet kuluneessa vuodessa oleellisesti mukana, on ollut ilo tutustua!

Hyvää ystävänpäivää!

Meillä ystävänpäivän juhlinta aloitettiin jo edellisenä iltana. Käytiin Velin kanssa lähikaupassa ostoksilla (!) ja mukaan lähti kaikille Velin luokkakavereille Valentine´s Day -kortit, karkkia samaan osoitteeseen ja Villelle sydämenmuotoinen suklaarasia. Velin opettaja piti huolen siitä että luokassa kortit jaettaisiin ihan kaikille. Veikan opettaja ohjeisti antamaan halutessaan kortin, joten korttirumba jäi Veikalta väliin. Eihän sitä oikein vanhempi voi pakottaa lastaan tällaisessa asiassa… Vaikka Ystävänpäivä koetaan kaupalliseksi, niin silti sen perussanoma on kaunis. Harvoinpa sitä tulee muuten kiittäneeksi ystävyydestä tai osakseen tulleesta rakkaudesta!

Juhlatunnelma oli korkealla, sillä sushilautasten ääreen kokoontui herkuttelemaan ryhmä eniraamelaisia. Harvoinpa talo on niin täynnä naurua ja iloa. Peloton Pyry uskaltautui jopa pulahtamaan viileään uima-altaaseen. Oli hauskaa tavata vihdoin myös brittiläinen ylipomo, jonka huumorintajulla ei tuntunut olevan rajoja. Veikka ja Veli hoitivat herrasmiesten tyylikkyydellä englanninkielisen sanailun. Aiemmin viikolla molemmat olivat päättäneet jättää ujoilun vähemmälle. Nyt kun kielitaitoa jo on, itsensä ilmaiseminen käy paljon kivuttomammin. "Äiti, olen päättänyt jättää shainessin vähemmälle!"

Varsinaisena ystävänpäivänä eli tänään suuntamme ensin Aholoille iltapäiväkahville. Illalla pojilla on ohelmaa Kimling´s Academyssä kymmeneen asti. Sillä välin suuntaamme Villen kanssa kahdestaan rauhalliseen ravintolaan, sikälimikäli kun viimehetken paikkoja on vielä tarjolla. Ei sen niin väliä. Voi sitä istua rannassakin käsi kädessä, katsellen merta ja kuunnellen aaltoja, onhan se kuitenkin Valentine´s Day!

Hyvää ystävänpäivää teille kaukaiset läheiset <3



Ps. Mummoleinon tervehdys pojille saapui ehjänä ja ajoissa perille...

Väitöskirjan valmistumisen vaikeudesta

Palaan aina välillä opaskirjaan "Writing Your Dissertation in Fifteen Minutes a Day", joka nimestään huolimatta ei lupaa vartin päivittäisellä työpanoksella valmista väitöskirjaa. Siinä kuvataan erittäin hyvin tutkijan pään sisällä tapahtuva prosessi, työ kun ei koskaan ole suoraviivaista menestystarinaa. Olen nyt saapunut vaiheeseen jossa väitöskirjasta on noin 5% tekemättä ja tässä kohtaa yllättävän moni haluaa heittää hanskat tiskiin. Itse en kestäisi elää keskeneräisen työn kanssa, joten vaihtoehtoa "lopettaminen" ei ole olemassa. Silti on pakko pohtia, miksi loppuvaiheessa syntyy jonkinlainen kriisi? Ehkä kyse on samanlaisesta tilanteesta kuin hyvän kirjan kanssa. Kun tajuaa että pian se loppuu, rupeaa himmailemaan lukutahtia. Että vielä voisi hetken viipyä kirjan luomassa maailmassa. Ehkä vähän jo huolettaa, mitä sitä sitten tekee kaiken tämän loppuvuoden?

Veli oli kaksivuotias kun sain opiskeluoikeuden Helsingin yliopistoon.  Toukokuussa Veli täyttää yhdeksän eli olen elänyt väitöskirjan kanssa seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta! Jos näitä nahkakantisia teoksia (siis lapsia) olisi joutunut tekemään niin kauan, olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä. Seitsemässä vuodessa jostain asiasta tulee jo niin tärkeä osa minuutta, ettei ole isokaan ihme, jos siitä on luopumisvaikeuksia. Aika vaan menee nopeasti kun yhdistää perheen, työn ja opiskelun (nimenomaan tuossa järjestyksessä)! Jossain vaiheessa opinnot ovat olleet katkolla kun töissä on ollut kiireisempi vaihe, mutta olen ollut onnekkaassa asemassa kun Koneen Säätiö on tukenut tutkimustani neljän vuoden ajan. Tällä hetkellä saan rehtorin viimeistelyapurahaa, joka on yleensä se viimeinen niitti väitöskirjan arkkuun… Sitä kestää maaliskuun loppuun saakka, toiveikkaasti laitoin vielä yhden apurahahakemuksen jota kutsutaan "kannustusapurahaksi" :-)

En varsinaisesti ole yksin tutkijan kammiossa viihtyvää lajia, mutta tämä aika Floridassa on tarjonnut siihen loistavan tilaisuuden. On ollut upeaa kun ei ole tarvinnut hajoittaa keskittymistään sataan ja yhteen muuhun juttuun. Uskokaa pois, tuossa väitöskirjassa on enemmän kuin tarpeeksi haastetta (ainakin minulle). Nyt kun pojat puhuvat jo sujuvaa englantia he pilkkaavat minun hienoa suomi-aksenttia, olisi kait hiljalleen aika saada tämä väitöskirja-vaihe elämässä loppumaan. Veikkakin jo totesi "ei sinun kielitaito voi kohentua jos istut yksin kaiket päivät työhuoneessa". Kirjoitan kyllä työtä englanniksi, mutta tieteen kieli on ihan eri planeetalta kuin se mitä ihmisten välisessä kommunikaatiossa tarvitaan. Yritän motivoida itseäni miettimällä isoa karonkkaa Fersenissä, joka on samainen juhlatila Suomenlinnassa jossa hääjuhlamme vietettiin vuonna 2001 (osuinkohan nyt oikeaan vuoteen?) Voisivat samalla olla vähän niinkuin meidän paluujuhlat...

Kun saimme pojat ja annoimme heille nimet Veikka ja Veli, kyseli vanhempi väki Suomenlinnassa missä se Sisko viipyy. Ehkäpä tämä väitöskirja täytyy kastaa Siskoksi sitten kun se valmistuu. Sen tekemisessä on kuitenkin Villellä ollut iso rooli. En olisi siihen alunperinkään ryhtynyt, ellei Ville olisi kannustanut sanoen ettei elämässä pidä jäädä odottelemaan sopivampaa aikaa… ei sellaista koskaan tule. Näinhän se menee ja onneksi sitä ei etukäteen ihan tarkalleen tiedä mihin ryhtyy. Olen jo aika varma siitä että se onnellisuuden tunne, saatuani työn valmiiksi, on suurempi kuin se haikeus mikä työstä luopumisesta tulee…

sairastuvalla

Lapsiperheen arki tuntuu välillä olevan etenemistä yhdestä flunssasta toiseen, välillä sekaan ujuttautuu muutama vatsatauti tai joku muu pöpöliini. Vaikeinta on tietää se hetki kun lopetetaan poteminen ja palataan normi päiväjärjestykseen. Täytyy miettiä taudin tarttuvaisuutta, potilaiden kuntoa, taudin kuvaa, kuun asentoa ja … ja… Eipä se päätös mennyt putkeen tälläkään kertaa! Viime viikon potemisen jälkeen maanantai aamun koittaessa pojat oli motivoitu lähtemään takaisin koulutielle. Ei ollut enää kuumetta, mutta ei kunto vielä ollut ihan paras mahdollinenkaan. Sen vuoksi ohjeistus oli ottaa rauhallisesti ja karatetreenit tuli jättää väliin.

Miten sitten kävikään? Koulussa olikin liikuntaviikon vuoro, joten toipilaiden kouluaamu oli alkanut kahden tunnin juoksuharjoituksilla (mahtui siihen mukaan myös venyttelyä ja palloharjoittelua, Veli täsmentää). Menin hakemaan sovitusti ajoissa poikia iltapäiväkerhosta ja siellähän he olivat rivissä kesken karatetreenien. Kaikki tämä oli vähän liikaa Velille, joka on taistellut tautia vastaan vitamiinien voimalla. Veikka on ehtinyt jo syömään antilooppi-kuurin ja vetää myös astmalääkitystä, hän myös ymmärsi lopettaa karatetreenit ajoissa, joten Mr. Veikka "pääsi" tänään myös kouluun. Eihän se tietysti tuntunut reilulta kun pikkuveli jäi kotiin lepuuttamaan. Ei se tuntunut vanhemmastakaan kovin mukavalta kun näki sen kaiken kalpeuden ja väsymyksen. Ehkä me kuitenkin ollaan liian luterilaisia velvollisuudentunteidemme kanssa… mutta iloinen asia on tietysti se että ahkeroiminen kannattaa. Velin opelta tuli viestiä että V oli pärjännyt hyvin mid-year kokeessa :-) Nyt jännitetään minkälaisen paperin Veikka tuo kotiin…

Illalla Ville on perheen ainoa toimiva jäsen ja hän pääsikin karatetreeneihin opettelemaan perussarjaa. Huomenna onkin sitten vanhempien kuristusharjoitukset ;-)