27.9.2013

Aika monta kertaa on jo tullut selostettua ongelmista sosiaaliviraston kanssa, en ole vieläkään onnistunut saamaan sosiaaliturvakorttia, joten kerrotaan hieman lisää. Edellisestä hakukerrasta oli jo vajaa pari kuukautta aikaa, joten oli jälleen hyvä hetki rientää luukuille kolistelemaan. Suomessa on tottunut siihen että viranomaiset toimivat, vaikka viiveellä, mutta täällä viive on merkki siitä että homma ei ole mennyt ns. putkeen. Eli jos korttia ei kuulu neljässä viikossa, on syytä mennä toimistoon taas jonottamaan.

Toimisto on aikamoinen kammotus. Siellä on jollain tapaa ihmisten epätoivo niin konkreettisesti läsnä. Parkkeerattuani auton huomasin että jollakulla oli ollut oikein iso hätä, eikä ollut sitten ennättänyt vessaan. Tämä vähän taustatunnelman avaamiseksi! "Ei kansalaille" tarkoitettu jonotusnappula sylkäisi minulle numeron N160. Odottelin reilun tunnin, luin kirjaa ja seurailin kanssaodottajien edesottamuksia.  Päihdeongelmaisia, sairaita, vanhoja ja kiukkuisia ihmisiä. Lopulta tuli minunkin vuoroni. Iloinen yllätys oli tuttu virkailija, nimittäin silloin kun ihan ekaa kertaa kävimme koko perheen voimin kyselemässä kortteja helmikuussa, niin tämä virkailija totesi että virkatodistus puuttuu (missään ei tietysti kerrottu että sellainen pitää olla). Mies käsittelee varmasti 50-80 asiakasta päivässä, joten olin aika hämmästynyt kun hän väitti muistavansa minut.

Syykin selvisi, hänen vaimollaan on lähes identtinen nimi kuin minulla. Tämä mies vaikutti kyllä ensimmäisellä kerrallakin jo pätevältä. Nyt hän pyöritti tietojani koneelta ja kysyi olisiko minulla virkatodistus, on- olisiko viisumitodistus- no ei- sehän on jo kertaalleen kopioitu teille... ahaa- etsinpäs fileistä... hän katoaa hetkeksi ja kertoo tulevansa takaisin ihan pian- sanon ettei tarvitse pelätä että karkaisin mihinkään! Kopio löytyy, tietokone saa haluamansa tiedot ja olen valmis lähtemään kotiin odottamaan seuraavat kaksi viikkoa. Kerroin kyllä että osaan jo reitin toimistolle ja tunnen konseptin- eli jos ei ala kuulua tulen uudestaan morjenstamaan. Kiltti virkailija vakuutti ettemme enää tapaa! Sitäpä minäkin toivon. En pääse aloittamaan vapaaehtoisena poikien koululla jollen pysty rekisteröitymään järjestelmään ja siihen vaaditaan paikallinen ajokortti. Sitä taas ei saa ilman sosiaaliturvakorttia...

24.9.2013

Villen raataessa Suomessa olemme ottaneet ilon irti elämästä. Ollaan käyty kahtena iltana peräkkäin syömässä PDQ-ravintolassa. Eihän me tietenkään olisi näin tehty, ellei kyseessä olisi koulun hyväksi kerättävä hyväntekeväisyyspotti. Tiedotusongelmien vuoksi oltiin ensin päivä etuajassa, joten eihän se auttanut kuin mennä tänään uudelleen! PDQ (P=people, D=designated, Q=Quality) on erilainen pikaruokaketju, josta saa eettisemmin tuotettua ruokaa, joka vielä maistuukin hyvältä. Jälkivaikutukset ovat toki samat kuin missä tahansa pikaruuassa, ainakin kun pitää ottaa mukaan vielä suklaapirtelöt. Ollaankohan me sittenkin ruvettu jo ameriikkalaistumaan? Burb!

Villeä ajatellen laitoin tänään myös pitkät housut jalkaan (hei, ne mahtuivat!) ja farkkurotsin päälle- ai niin, myös huivin kaulaan. Helsingissä kun mennään pitkin öisiä katuja korvat jäässä! On oikeasti tosi kivaa pukea vähän enemmän vaatteita, aika monta kuukautta on mennyt uimapukuosastoa muistuttavassa suojavarustuksessa. Ja silti on ollut hiki! Olen hyödyntänyt myös väliaikaista autoetua ja käynyt aamuisin terapiakävelyllä luonnonpuistossa. Eilen aamulla näin kilpikonnan viipottavan tien yli, tänään samassa kohtaa hiihteli pesukarhu kahden poikasen kanssa. Voi ihqu, ne olivat niiiin pieniä ja vauhdikkaita. Luonnonpuiston puiden latvuistoihin ei kannata araknofobisten katsella, siellä asustelee lapsen kämmenen kokoisia hämähäkkejä, paljon!

Jouduin myös onnettomuuteen. Tapaturman paikka oli se maailman vaarallisin eli koti. Liukastuin täydellisesti ja löin takaraivon- ihme ettei kallo haljennut! Komea kuhmu tuli ja toinen jalka otti vähän hittiä. Siinä maatessani sikiöasennossa kylmällä kaakelilla ihmettelin, etten ole koskaan aiemmin kaikkina näinä yksinhuoltaja-pätkinä loukkaantunut. Olen ollut selvästi varjeluksessa. Nyt ei suojaus riittänyt, vaan märät jalat yhdistettynä liukaaseen kivilattiaan oli liikaa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, kriitillinen aivotärähdykseen liittyvä tarkkailuvuorokausi on lusittu eikä ihmeempiä oireita tullut. Jos väitöskirja ei valmistu, niin tiedän mitä syyttää ;-)

21.9.2013

Siunattu kodin oma insinööri, joka ymmärtää ilmastointilaitteen sielunelämää. Eilen illalla Ville totesi  ilmastointilaitteessa olevan kylmäaineen vähissä ja ehdotti soittavansa tutulle korjaajalle maanantaina Helsingistä. Asia oli kuitenkin parempi hoitaa alta pois ennen suomeentumista ja niinpä tänään heti aamusta oli hälytetty puuhapete paikalle. Muutoin ihan mukava ja pätevä mies, mutta aksentti sellainen ettei sanomasta saa aina selvää. Puhelun jälkeen Ville totesi korjaajan tulevan joko heti tänään tai maanantaina.

Noh, niinhän siinä sitten kävi: juuri kun Ville oli noutamassa pizzaa ja minä suihkussa, saapuivat korjaajat oven taakse. Kävin kurkistamassa pyyhe päällä tilanteen ja mietin, kumpi järkyttää heidän sielunelämäänsä enemmän- vieras nainen pelkässä pyyhkeessä - vai lapsi avaamassa ovea. Päätin että lapsi saa avata oven ja riensin laittamaan vaatteet päälle. Kun ilmestyin paikalle minuuttia myöhemmin, oli kuulumisten vaihdon jälkeen vakavan puhuttelun paikka- Ameriikassa ei lapsi saa avata ovea! Kerroin perusteluni ja tunnistaneeni herrat, selitys hyväksyttiin. Mutta asiasta tuli oudosti turvallinen olo! Hienoa kun välitetään ja jaetaan tällaisia ohjeita :-)

Tapakasvatuksen lisäksi saatiin ilmastointilaite myös toimimaan, ah- nyt on taas niin paljon helpompi olla! Villen on turvallista lähteä reissuun kun tietää perheen olevan viileenä! Matkalaukut kolisivat tyhjyyttään, palatessa ne ovat toivoakseni pullollaan kirjoja ja Suomi-herkkuja. Repussa vielä bonuksena hauskoja tarinoita ystävien kohtaamisista!

17.9.2013

Arvasin että tämä hetki koittaa jonain päivänä ja täytyy sanoa, että kuvittelin sen tulevan nopeammin. Nimittäin Villen ensimmäinen työmatka Helsinkiin. Onneksi olin etukäteen pohtinut asiaa ja arvellut että se voi herättää ristiriitaisia tunteita. Olisi niin upeaa lähteä mukaan, mutta eipä siinä olisi paljoakaan mieltä kun kouluvuosi on meneillään. Onneksi reissu kestää vain viikon, eiköhän me pärjätä jo tällä kokemuksella :-) Veikka tosin kyseli huolestuneena mitä ajattelin tehdä jos hurrikaani iskee. Mietin hetken ja totesin että taidan soittaa Mikolle. Tämä rauhoitti Veikan! Tosiasiallisesti meidän getaway suunnitelma on lentää New Yorkiin häiriköimään toista suokkilaista perhettä- edellyttäen ettei hirmumyrsky ole suuntaamassa sinnekin.

Huoli pois, vaikka täällä eletäänkin hurrikaanikautta, ei ole toistaiseksi mitään vihjeitä siitä että ne olisivat tuloillaan tänne asti. Tuppaavat kuolemaan jo merellä! Enemmän on harmia perheemme uusista lemmikeistä. Viimeksi aamulla Ville tuli kesken suihkun hakemaan torkankesytys välineistöä. Illalla keskutelimme mihin aamuinen torakka olikaan päätynyt ja jakauduimme kahteen leiriin lemmikkiemme asianmukaisesta kohtelusta. Tavallisesti Ville on vapauttanut ne takapihalle, josta ne ovat päätyneet gekkojen ravinnoksi. Tosin yksi oli päättänyt opetella uimaan, Henri vain sattui olemaan altaassa samaan aikaan. Uimaan sai opetella tämänkin aamuinen häirikkö, vessanpöntössä. Olikohan se nyt sitten ihan reilua?

Noh, kuitenkin- nyt kun istutte siellä koneen äärellä karvat pystyssä, voin valaista että torakoita liikkuu tähän vuoden aikaan näillä leveysasteilla hyvin yleisesti. Eivät ne kuitenkaan vielä ole valloittamassa meidän kotia, koko aikana tavattujen lukumäärä on edellen laskettavissa kahdella kädellä. Lähes seitsemän kuukauden aikana se ei ole kovinkaan montaa, ehkä meidän täytyykin nimetä ne kuukauden torakoiksi!

Ps. Sain reissutarjouksen josta ei voi kieltäytyä, marraskuussa Meksikoon! Mummo-Leino varaudu huolehtimaan perheen miesväestä :-)

Key West

Tämä oli toinen Key Westin retkemme, jotenkin se umpiperä vetää puoleensa. Vauhtia ja vaaratilanteita rakastava Ville onnistui saamaan menomatkalla poliisiauton peräämme. Setämies oli kiltti ja päästi varoituksella, vastaisuudessa ei kannata kaahata pysähtyneen poliisiauton ohi 72 mailia tunnissa (rajoitus oli 55 mailia). Poliisisetä ei tullut kuitenkaan asetta heilutellen, vaan oli erittäin kohtelias ja totesi että takapenkillä on arvokas lasti ja vaimokin näyttää istuvan etupenkillä :-)

Tällä kertaa yövyimme saarella ja huomasimme hotellin olevan hyvin vihreä sielultaan- ensimmäinen ameriikkalainen hotelli jossa on kierrätys mitenkään näkyvässä roolissa. Tosin sähköauton lataaminen ei sielläkään onnistunut. Kadunvarrella oli iso kyltti, jossa kysyttiin, muistitteko ottaa omat ostoskassit mukaan? Kaikenlainen muoviroska kun tuppaa päätymään mereen, joten vesiensuojelutyö alkaa kaupan kassalla! Sorry, taas mä riehaannun kasvattamaan- teillähän on kaikilla omat kestokauppakassit- right? Näkisitte vaan miten meidän Ville pyyhältää (kesto)kassit heiluen kauppaan. :-) Vihreän pikku-vaimon sydän pamppailee onnesta <3

Meillä oli Key Westissä tällä kertaa kaksi tavoitetta. Aikeemme oli ratsata Shipwreck Museum ja Hemingwayn koti. Hylkymuseo herätti todella paljon ajatuksia. Koko Key Westin menestys perustui vanhaan tapaan auttaa haaksirikkoutuneita aluksia. Ensimmäisenä paikalle saapunut sai toimia pelastustyön päällikkönä ja sai isomman osan pelastuspalkkiosta. Se määräytyi huutokaupatun lastin arvon mukaan, 25-50% voitosta, riippuen työn vaarallisuudesta. Tämä kaikki on arvokasta historiaa ja tärkeää kerrottavaksi. Ongelma syntyy siinä että nämä tyypit eivät osaa lopettaa! Nimittäin samalla innolla he nyt kuokkivat rikki historiallisia hylkyjä kullankiilto silmissään. Jonkun pitää kertoa niille että he tuhoavat samalla omaa historiaansa. Jep, juu- kyllä se ajattelin olla minä :-) Ei minkään maailman museon "take home message" voi olla "olkaa ahneita". Mutta vierailtuani museossa ymmärrän nyt syvällisemmin pelastustoimien historiallisen ulottuvuuden!

Shipwreck museumin sedät esittivät roolinsa uskottavasti.

Museon pullokokoelmaa.

Yhä ylemmäs käy seikkailijoiden tie...

Vahtitornin teräväsilmäiset vahdit! Torneista haaksirikkoutuneet laivat bongattiin ensin ja huuto kävi läpi kaupungin "Wreck A Shore".

Kaupunkinäkymää tornista kohti Hemingwayn kotitaloa.

Kaupunkinäkymää kohti Dry Tortugas- saarta.

Herrasmies Panamahatussaan kävi jäätelöbaarissa.

Pääkadun varrella osui rakennuksia monenlaisessa kunnossa...

Useimmat hyvin pidettyjä.

Kadun toisella puolella asiat eivät olleet ihan yhtä hyvin...

Suurin osa rakennuksista oli erittäin houkuttelevia.

Vihdoin perillä...

Hemingwayta vastapäätä on majakka.

Yksi kuuluisista kissoista, niillä on yksi varvas liikaa!

Hemingway on iltaisin tiiraillut majakkaa...

Toisilla on vessan kaakelitkin aika mielikuvituksellisia...

Veikka tekee tuttavuutta kissan kanssa.

Hemingwayn haamu asuu tietysti työhuoneessa. Alakerrassa olikin museomyymälä josta tarttui mukaan yksi "Vanhus ja meri" sekä kaksi naksuttelemalla ladattavaa taskulamppua. Jep, se ääni me nyt tunnetaan- ajomatka kotiin kun kesti sen reippaat kolme tuntia (ilman kaahaamista).

Pennekamp luonnonpuisto

Paikka jota mainostetaan vedenalaisena leikkipuistona ei voi olla kuin kokemisen arvoinen.

(http://pennekamppark.com). Se on iso luonnonpuisto, jossa ensimmäisenä Yhdysvalloissa on suojeltu myös vedenalainen luonto. Puistosta tehdään päivittän retkiä mm. lähiriutoille lasipohjaisilla veneillä sekä sukellus- että snorkkelointireissuja. Samoin on mahdollista tehdä lyhyitä vaelluksia tai vuokrata kanootti ja meloa katsomaan mangrovevyöhykkeen ihmeitä. Kaikesta tästä tarjonnasta valitsimme snorkkelointiretken ja sehän olikin erinomainen ratkaisu.

Vesi oli lämmennyt 29 asteiseksi, joten päätimme jättää märkäpuvut suosiolla veneeseen. Ainoa harmittava seikka olivat meduusoiden runsas esiintyminen, sillä kyseisellä lajikkeella oli polttavat lonkerot. Tukialuksemme varusteluun kuului mahdollisia kohtaamisia ajatellen myrkyn neutraloiva etikka. Snorkkeloidessa on hassua kun katto on heti katseen yläpuolella, sukeltaessa on tottunut näkemään joka puolelle ympäristössä (luonnollisesti näkyvyyden sallimissa rajoissa). Aluksi olikin vaikea bongata meduusoja, jotka kummasti tykkäsivät hengata ihan pintavedessä. Olo oli kuin Nemoa etsimässä elokuvan sankareilla osuessaan meduusaparveen- väistellä sai aika tehokkaasti. Meduusat menevät virtauksen mukana ja kas kummaa, itse riutalla niitä ei näkynyt laisinkaan.

Kun on kerran päässyt sukeltamaan Punaisella merellä, niin ei voi minkään, hienoinkin riutta kalpenee niiden muistojen rinnalla. Silti oli upeaa viedä saukonpojat pyörimään kalojen sekaan ja huomata heidän vilpitön innostuksensa. Riuttaa verrataan vedenalaiseen kaupunkiin, jossa kokonaisuus koostuu pienistä osasista. Kokonaisuuden kannalta jokainen yksityiskohta ja eliö on tärkeä. Se tekee ekosysteemistä erittäin herkän ja riutalla liikkuessa onkin syytä noudattaa suurta varovaisuutta. Snorkkelointiseurueessa yksi nuori mies sai polttavan meduusan keskelle vatsaansa jahdatessaan kiinnostavaa kalaa. Oppirahoja sanoisin, ei sinne mereen mennä kiusaamaan sen asukkaita, vaan tarkkailemaan. Kalat ovat ihquja tärkeilijöitä, ne saavat tarkkailijan hyvälle tuulelle! Onneksi nuorella miehellä oli ymmärtäväinen tyttöystävä mukana, joka suihkutti punoittavan vatsan etikkaliuoksella.

Paluumatkalla näimme hassuja Ballyhoo-kaloja, jotka surffasivat veden pinnalla pitkiä matkoja. Veikka onnistui näkemään myös kaksi kilpikonnaa. Mangrovevyöhykkeessä näkyi haikaroita, joita tosin epäilimme ensin patsaiksi ja styroksin palasiksi. Muitakin lintuja oli runsaasti, mutta bongaustaitomme loppuivat aika nopeasti, merimetso sentään näyttää ihan itseltään täälläkin!

Menomatkalla saukonpoikia tuppasi jännittämään. Ville esiintyi viileänä.

Lähes rasvatyyni keli teki keikasta todella helpon.

Mangrovemetsän yläpuolella lentelee--öö-- lintu?

Paikoitellen väylä oli aika kapea.

Juu, pesäänsä vahtimassa aito haikara.

Paluumatkalla oli jo helpompi hymyillä. Viedeota keikasta luvassa kunhan editointi saadaan vetämään. Raakamateriaalia tuli tunteroinen.

"Autenttinen hylky", Pennekampin luonnonpuisto

Poistuessamme Pennekampin luonnonpuistosta kiinnitin huomioni rannalla lepääviin tykkeihin. Samanlaisiin, jotka kehystävät kotikirkkoamme Suomenlinnassa. Pyysin perhettä odottamaan hetkisen ja kävin lukemaan rannalla ollutta opastaulua. Sehän olikin äärettömän hilpeää, sillä taulussa mainostettiin autenttista laivanhylkyä. Autenttisella olen tottunut ymmärtämään aitoa ja alkuperäistä. Tässä oli kysymys siitä että eri hylyistä oli nostettu tykkejä ja ne oli nyt sijoitettu uimarannalle parin metrin syvyyteen. Paluumatkalla Key Westistä pidimme pitstopin paikalla ja sujahdimme snorkkeleissa ja räpylöissä tutustumaan tähän jännittävään "hylkyyn". 

Espanjalainen hylky vuodelta 1715. Öh, mitenköhän sellainen syntyy jos nostetaan eri hylyistä tykkejä ja laitetaan ne muodostelmaan merenpohjaan?

Kartta autettisesta hylystä.

Rannalla oli neljä tykkiä. Ne toimivat nuorten neitien tanssialustoina ja pyyhkeenkantotelineinä.  Onhan se tapa sekin elävöittää historiaa... tässä kuvassa kuitenkin pelkkä tykki, sorry!

Hylkypaikalla erottuu valkoinen poiju.

Veden alla olevissa tykeissä oli kiinni kahvat, jotka tulkitsin sinkkianodeiksi. Hämmentävän vähän tykeissä olikaan minkäänlaista krustia. Tykit oli sijoiteltu kuin aluksen eri kyljille ja keskelle oli ripoteltu painolastikiviä hylyn muotoon. Täällä Atlantissa elää laivamato, joka tuhoaa hylkypuun erittäin nopeasti. Ehkä vanhat laivanhylyt oikeasti täälläpäin näyttävät juuri tältä, jota Pennekampissa oli niin autenttisesti simuloitu.

Sanoisin kuitenkin Aidosti, erittäin hyvä idea- selvästi kyseessä oli esittelyn lisäksi myös konservointikokeilusta. Hylyt kun tuppaavat olemaan vaikeasti lähestyttävissä paikoissa, joten miksei voisi rakentaa oikeista elementeistä snorkkelointikohdetta helposti lähestyttävään paikkaan? Ehkä tämä on tätä ameriikan autenttista :-)

Islamorada 11.-13.9.2013

Floridassakin voi harjoittaa etelän matkailua ja nyt alkaa olemaan siihen kelvolliset kelit. Tämä tarkoittaa kylläkin ettei ole enää liian kuuma. Matkan ajankohta määräytyi kahden kiireisen perheen menoja yhteensovittelemalla, sillä irtiotto arjesta tehtiin yhteistuumin Aholoiden kanssa. Ihmeellinen Susanna oli bongannut sopivan resortti-tarjouksen eli paikan paratiisista, jossa eläminen oli parin päivän ajan mahdollisimman helppoa. Veikan kommentti kysyttäessä mikä oli parasta, oli vastaus aika selvä: "palvelu".

Parin vuorokauden aikana ehdimme rentoilun lisäksi olla myös hieman aktiivisia. Ville vei pojat purjehtimaan pienellä Hobbie Catilla ja voi sitä innon määrää miehistössä! Tosin vauhtia ja vaaratilanteita rakastavalle Villelle keli oli turhan kevyt, mutta turvallisuus-orientoitunut vanhempi oli siitä hyvillään (siis minä). Sillä välin sujautin kanootin vesille ja koetin saada hyvää kuvaa GoPro kameralla vauhdikkaista menijöistä. Uhosin pysytteleväni purjehtijoiden perässä melomalla vimmatusti, mutta pelkkä ajatuskin aiheutti vain naurua. Uusi kameramme olikin erittäin onnistunut hankinta ja nyt meillä on mahdollisuus kuvata myös veden alla. Siinä on vähän sellaista vanhan ajan kuvaamisen makua; lopputulosta ei voi tarkastaa kuvauksen aikana, vaan sen näkee vasta myöhemmin. Se mitä tallentuu kameraan on siten pieni onnenkantamoinen! Tässä kuitenkin vielä normikuvia loman ensimmäisistä päivistä.

Pittoreskia palmumaisemaa, ei hassumpaa!

Saukonpojat välikokiksella.

Suurin osa lomaseurueestamme odottelee pöytiin ohjausta.

Hobbie Cat valloitettu, kruisailu voi alkaa!

Tiedenainen jäi rannalle.

Illan tullen syttyivät soihdut.

Lomaparatiisi oli myös upea viidakko.

5.9.2013

Ville pyörähti Samin kanssa Bermudalla, eivät kadonneet kolmioon vaikka yritys oli tietenkin kova. Työtkin tuli tehtyä ja ehtivätpä pojat pariin otteeseen jopa snorklaamaan. Loppuperhe juhlisti paikallista Labor Day-tä eli vappua, eihän se tosin juuri tuntunut vapulta kun ei näkynyt yhtään tupsupäistä haalarihemmoa ja kaikki tavatut ihmisetkin olivat harvinaisen selvin päin.

Päivien kuluessa joduin antamaan periksi korvatulehdukselle ja tänään kaivoin esiin lähimmän lääkärin yhteystiedot. Elämäni ensimmäinen ameriikkalainen lääkärikokemus kreikkalaisen Dr. George E. Georgakakis:ksen vastaanotolla ja erikoisalahan oli otolaryngology. Jep, oli kiva soittaa aikaa vastaanotolle kun kieli meni solmuun jo ekan Georgen jälkeen. Sain kuitenkin ajan samalle päivälle ja siinä iltapäivällä ystävällisesti imuroidessaan korvaani George pahoitteli aiheuttamaansa meteliä. Olin luonnollisesti mykistynyt. Nyt on antiloopit ja silmätipat kehissä, sekä kehoitus pidättäytyä uimasta viikoksi. Oikeasti kielto olisi 10 päivää, mutta neuvottelin lyhennystä ensi viikon Isla Morada retkeä varten.

Lomaa varten haimme pojille kirjallisella anomuksella pari päivää vapautusta koulun palveluksesta. Sitä myönnetään ainoastaan reissuihin joilla on akateeminen luonne. Vähän oli uskottavuusongelmia kun kirjoitin menevämme merirosvomuseoon, joka on erinomaisen tärkeä kohde väitöskirjani vuoksi (on se oikeastikin!) Opet olivat kuitenkin aivan innoissaan rehtoria myöten ja jakelivat kilpaa vinkkejä hyvistä snorklauspaikoista. Kävimmekin jo hankkimassa vuosikortin Floridan kansallispuistoihin ja niitä on matkan varrella heti useampia mm. geologinen puisto ja vedenalainen puisto. Ensi viikko saa siis tulla pian!

Pian on tulossa myös mummo-leino! Kutsumme tapahtumaa mummo-leinon toiseksi tulemiseksi ja olemme luonnollisesti kaikki innoissamme. Eniraamereitakin on nyt enempi liikkeellä ja ihana Visa toi meille jälleen herkkulähetyksen <3 Viikonloppuna odotellaan saapuvaksi Henriä, täytyykin järjestää grillijuhlat. Villen hampurilaiset alkavat olemaan jo tosi kelpoja!

Niin, sitten vielä pari käytännön vinkkiä. Kannattaa unohtaa sen viinan survominen korviin tai tupakan savun puhaltaminen. Uimisen jälkeen voi laittaa coctailia jossa on 50% tislattua etikkaa ja loput tislattua vettä. Se palauttaa korvakäytävän normitilan nopeiten! Ja silmätippoja todellakin laitetaan korviin sen vuoksi että niissä on antilooppia, siis antibioottia, mukana.

Have a good one! (paikallinen tapa toivottaa hauskaa päivää!)
Minna