Tiesimme etukäteen että usein ulkomaan komennuksilta palaavilla perheillä on vaikeuksia sopeutua takaisin Suomeen. Itselläni paluu Neuvostojen Liittoon ei ollut ollenkaan haikeaa, päinvastoin- ikinä ei Helsinki ole tuntunut niin rakkaalta. On ollut upeaa palata töihin, löytää taas kaikki huipputyyppi työkaverit. Pojat ovat olleet onnesta soikeina pörrätessään kavereidensa kanssa pitkin poikin Suokkia. Saariston lapset ovat jälleen omassa elementissään!
Mutta, mutta- Ville, hän oli hyvin hyvin surkeana paluusta ja mietin miten se ottaakin niin koville. Kävi kuitenkin ilmi ettei Villeä harmittanut paluu, vaan häntä painoi suuremmat huolet. Jossain kohtaa syksyn aikana Ville ja Sara löysivät toisensa niin monin eri tavoin ja meidän perheen perusteet alkoivat värähdellä. Joskus virta on niin voimakas, ettei sitä vastaan kannata taistella. Kun asiat nousivat päivänvaloon, päätimme ottaa vastaan kaiken sen asiantuntija-avun joka olisi tarjolla. Pari viikkoa meni ihmetellessä miten MEILLE saattoi käydä näin. Totesimme että johan tässä on 15 vuotta harjoiteltu yhdessäoloa, aika päättää harjoitukset.
Nyt olemme siis uuden tilanteen edessä. Opettelemme asumaan kahdessa eri osoitteessa ja jakamaan vanhemmuutta. Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus kaikesta yhdessä koetusta, ja asiaan kuuluvaa surutyötä tehdään kukin tyylillämme. Eroon päättyvien liittojen keskimääräinen elinikä on 11 vuotta. Pääkaupunkiseudulla seitsemän vuotta. Ehkä me ei kuitenkaan oltu ihan keskimääräinen perhe, sillä liittomme kesti yli kansallisen keskiarvon. Eroon päätyy joka kolmas liitto eli enemmistö kuitenkin vielä pysyy yhdessä :-)
Kaikkea hyvää blogimme seuraajille! Tämä oli nyt viimeinen kirjoitus, suuntaamme kohti uusia seikkailuja <3
Minna
No comments:
Post a Comment