Nolo vanhempi

… näin se vain on että perheemme on astunut teiniaikaan. Sen huomaa siitä miten poikien mielestä on ylinoloa kaikki se mitä vanhemmat tekee. Tai ainakin äiti. Ja kaikkein pahinta on se, kun äiti änkeää vapaaehtoiseksi koululle, niinkuin juuri tänään.

Koululla oli erityispäivä, ameriikkalaisen jalkapallojoukkueen koululaisohjelma. Nurmikentälle pystytettiin kuuden rastin harjoitusleiri asianmukaiset poppi-meiningin kanssa. Entinen mestaruustason pelaaja veti lapsille kannustavan puheen, jossa korostettiin opiskelun merkitystä. Aamulla ensimmäisenä pitää ajatella, miten tänään kehittäisin itseäni. Samaa asiaa ajatellaan illalla ihan vikaksi. Se on niin ihanaa täällä jenkkilässä, koetappa pitää suomalaisessa koulussa vastaava puhe niin kaikki pyörittävän silmiään ja työntävät salaa sormet kurkkuun. Tänne se istuu kuin nenä päähän ja tuntuu ihan uskottavalta!

Koululla on aina vajausta vapaaehtoisissa, joten ilmoittauduin sekä aamu- että iltapäivään. Olin rastilla numero yksi, jossa piti juosta pujottelurata läpi ja lopuksi ottaa koppi samalla kuin retkauttaa matolle. Enpäs ollut sitäkään tehnyt aikaisemmin, mutta kannustava esimerkkini toimi hyvin. Kerroin lapsille että tyylillä ei ole väliä, ja ainakaan eivät voi olla surkeampia kuin minä! Se tuntui karsivan isojen tyttöjen ramppikuumetta. Mutta, ai että Veikkaa nolotti. Lopuksi kävin esittäytymässä luokkatovereille jotka kaikki tervehtivät iloisesti. Veikan ope totesi että katsotaan miten vielä voidaan saada Veikka enemmän noloksi… Ei onnistuttu, mutta ilmeisesti tämäkin taso oli riittävä :-D

Aikaerosta ja kuumasta auringosta kärsivät pojat vapautettiin viimeisestä koulutunnista ja lähdimme kotiin chillaamaan. Matkalla soitimme Villelle, joka on juuttunut Suomeen töihin ja kärsimään samalla allergioista. Viikonloppuna perheen pitäisi olla jälleen kasassa, vahvistuksena vielä mummoleino. Täytyy yrittää selvittää matkan aiheuttama pyykkipaine ennen sitä, kyl tää täst. Veikkakin jo jaksaa hymyillä!

Paluu rinnakkaistodellisuuteen

Asioilla on tapana järjestyä ja nytkin poikien esittämä toive toteutui; pääsimme viettämään spring breakin (eli paikallisen hiihtoloman) kotikulmille Suokkiin. Oma kotimme on vuokrattu eteenpäin, joten yövyimme eri osoitteissa hyvällä menestyksellä. Isot kiitokset kaikille majoitusmestareille!

Viikon tärkein anti oli poikien ja kavereiden vapaa leikkiminen. Täällä kun ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Akut tulivat hyvin ladattua, sillä viikon jälkeen matka jatkui lähes ilman suurta draamaa.  Veliä hieman harmitti lasermiekkaleikkien loppuminen. Tällaisissa kuvioissa kun on yleensä isot tunteet pelissä, joten kaikkeen on varauduttava… uusiakin ystäviä saatiin, sillä Matias ja Laura ovat yhteistuumin tuottaneet pienen hymypojan, jonka ristiäisiin pääsimme osallistumaan. Siinä oli hyvä hetki pohtia jälleen ajan kulumista ja huomata miten meidän vaippahousuista on kasvanut pukumiehiä. Vanhemmatkaan eivät enää muistaneet kuuluimmeko pampers- vai libero-klubiin, taidettiinpa kestovaippailuakin koettaa jonkin aikaa. Hassua miten silloin maailman keskeisemmät asiat tuntuvat nyt niin etäisiltä. Onhan se pienen vauvan hengissä pitäminen ihan kokopäiväistä puuhaa, toivotamme voimia pienen Tuukka Augustin vanhemmille ja samalla muillekin pienten lasten tukijoukoille. Teette arvokasta työtä meidän kaikkien yhteisen tulevaisuuden hyväksi kasvamalla lastenne kanssa :-D Jepjep, vierastan sanaa kasvattaminen. Se on varattu kasvien taimille ja ihmislapset harvoin ovat niin passiivisia… Enkä ole nähnyt yhtään ihmistä, joka ei olisi jotenkin kasvanut lastensa myötä.

Tässä on vielä pakko todeta että kauas on pitkä matka. Florida tuntuu ihan rinnakkaistodellisuudelta, niin erilaista täällä oikeasti on. Erilainen ei tarkoita parempaa, ihan yhtä hyvä on hengittää raitista Itämeren ilmaa kuin tätä Atlantin leutoa lehmänhenkäystä. Hyvä on elellä rinnakkaistodellisuudessa, kun tietää että maailma muuttuu koko ajan parempaan suuntaan myös siellä Suomessa. Tämä on nyt omin silmin havaittu!